Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


perjantai, 27. marraskuu 2015

Ooh baby do you know what's worth? Ooh heaven is a place on earth

[CW itsetuhoisuus]

Vuosi on ehkä 2004. Olen ensiapukurssilla Kiljavalla, ja siellä on maailman kaunein tyttö. Muistan vielä sen nimenkin, vaikka tunnettiin vain yhden viikonlopun ajan kuudesluokkalaisina. Sillä on tummat olkapäille ulottuvat hiukset ja ruskeat silmät, ajattelen että sen hiukset on pehmeät koskea, muistan mille tuntuu kun se hymyilee minulle vaikken muistakaan mille se hymy näyttää. Olen vakuuttunut siitä että minun lisäkseni kaikki muutkin on ihastuneita siihen, ja haluaa olla sen kanssa samassa ryhmässä. En muista mitään mitä me puhutaan, mutta muistan että istuttaan ruokapydässä ja se sanoo mulle jotain ja pitää kättä mun reidellä. Haluan tehdä kaikki ensiapuharjoitukset sen kanssa.

Hieman sen jälkeen kerron E:lle että olen biseksuaali. E ei ole moksiskaan, mutta sanoo että luuli että R on enkä minä.

Minä ja R tehdään kaikki yhdessä. Me istutaan puistossa ja puhutaan loputtomasti. Me kuljetaan kaupungilla käsi kädessä. Me valokuvataan toisiamme, minä R:ää enemmän kun se minua. Me nähdään toisiamme niin usein että kyllästytään toisiimme, me sanotaan samat asiat uudestaan ja uudestaan. Me kirjoitetaan yhdessä kirjaa, sellaista joka kertoo kahdesta tytöstä jotka rakastuu, tai ei se toinen ehkä ole oikeasti tyttö vaan jotain muuta. Me leikitään parisuhdetta ilman parisuhdetta, me kutsutaan toisiamme ja itseämme homoiksi. Minä sanon ettei me koskaan kasveta erilleen, mutta me kasvetaan erilleen kuitenkin, ehkä juuri siksi että takerrun niin lujaa. Se tekee kipeää myöntää.

E:llä on hirveitä poikaystäviä, jotain wowittajia ja yksi parikymppinen uusnatsi ja kaikenlaisia kusipäitä. Minä en seurustele, minä en juo, minä menen R:n luokse viikonloppuisin syömään nuudeleita ja katsomaan Chaplinin elokuvia. E:n poikaystävä uhkaa itsemurhalla, me soitetaan ambulanssi Saloon joululomalla, sen poikaystävä on vihainen ja sanoo ettei se ollut tosissaan. E meinaa tappaa itsensä, monta kertaa, istun sen kanssa päivystyksessä tuntikausia eikä ne edes ota sitä osastolle. E ei ole hetero myöskään, se harrastaa seksiä jonkun tytön kanssa niin että sen poikaystävä on siinä, kai se oikeasti olisi halunnut seurustella tytön kanssa, muttei uskaltanut haluta. E on kaunis ja suosittu tavoilla joilla R ja minä ei olla. Me kolme ollaan läheisiä koska me ollaan aina tunnettu, yläasteella me ollaan keskenään koska ketään muutakaan ei ole. Olen ihastunut yhteen E:n poikakaverista, siihen joka on vain vuoden meitä vanhempi ja myös partiossa ja sniikkasi leireillä metsään polttamaan tupakkaa.

Myöhemmin ihastun etäältä johonkin bloggaajaan, ajattelen että haluan olla kuin se, pukeutua yhtä suttuisen karsean överin femmesti ja laittaa yhtä paljon huulipunaa kuin se. Vielä myöhemmin katson sen kuvia uudestaan ja tajuan että se näyttää ihan E:ltä, kasvoista. En tiedä mitä E:lle kuuluu nykyään.

R polttaa minulle t.A.T.u.:n CD:n. Lukiossa me kuunnellaan Zemfiraa yhdessä, lähetellään mesessä toisillemme linkkejä sen videoihin. Zemfiralla on se yksi ilme jota R rakastaa, se on Progulkan musavideossa, minä en voi katsoa sitä ajattelematta R:ää. Flirttailen mesessä yhden toisen tytön kanssa, en itsekään meinaa uskoa itseäni, mulla on ikonina sellainen kuva jossa Yulia laittaa Lenalle huulipunaa. Ajattelen sitä kuvaa nyt aikuisena kun olen ympäripäissäni bileissä ja laitan vihreää huulipunaa M:lle ja suttaan sen vahingossa ylähuulesta ohi ja pyyhin peukalollani niin että vihreä leviää joka paikkaan, ajattelen että tältäkö se tuntuu vieläkin.

Koko lukion ajan olen ihastunut A:han. Kadun edelleen etten sanonut sille mitään, jälkikäteen ajateltuna se varmasti tykkäsi musta myös. Ystävystyn kaikkien sen ystävien kanssa jotta pääsen sen lähelle, ja koska se on niin ihana niin sen ystävienkin on oltava hyviä tyyppejä, ja se toimii ja me hengataan joskus mutta olen ujo ja hankala. A:lla on sellaiset hiukset jotka on muotia, pidemmät edestä ja melkein siili takaa, ja sillä on harmaa huppari ja palestiinalaishuivi ja matala ääni. Minä esitän sen seurassa aina coolimpaa kun olen koska se ei ole ikinä kiinnostunut mistään, teen tahallaan paskaa taidetta kuvataidekurssilla jolla olen sen kanssa koska sitäkään ei kiinnosta.

Tänään kävelin sateisesella kaupungilla ja yritin olla laulamatta ääneen ooh heaven is a place on earth ja tältä se tuntuu vieläkin. Me puhutaan K:n kanssa ihmisistä jotka on luotaantyöntävän cooleja ja me molemmat tiedetään ketä me tarkoitetaan, ihmisiä jotka me molemmat tunnetaan, sellaisia joihin on helppo ihastua mutta joista on vaikeaa pitää. Minä olen samanaikaisesti ihastunut moneen ihmiseen, sellaisiin jotka on luotaantyöntävän cooleja ja sellaisiin jotka ei ole, olen puhunut tunteistani rehellisesti enemmän kuin koskaan ennen, eikä kaiken tarvitse johtaa mihinkään mutta onneksi en ole enää niin hukassa. Tai olen hukassa mutta eri tavalla kun ennen, hukassa ja onnellinen siitä.

keskiviikko, 18. marraskuu 2015

Он_а* ja ei tehdä tästä ny numeroo

Eka olin et ei vittu ja sit olin et ei saatana. Tämän kun ei pitänyt olla sellainen asia joka olis mulle mikään juttu. Mulla ei pitänyt olla tällaisia tunteita enää, oikeastaan olisin varmaan kuukausi sitten sanonut että ei mulla ole ollut tällaisia tunteita koskaan, tai jos onkin ollut niin tosi vähän. Vaikka eihän se pidä paikkaansa kun tarkemmin miettii.

Jos mennään täysin epäkronologisessa järjestyksessä niin kaikki alkoi oikeastaan tänä aamuna kun ajoin sääret ja kainalot ekaa kertaa moneen kuukauteen. Se oli aluks ihan jees mutta alkoi tuntua kasvavassa määrin epämukavalta. En olis tehnyt sitä ellei olis mallintyön vuoksi ollut pakko ja aika melkein heti alkoi tuntua siltä etten oikein ole oma itseni ilman mun karvoja. Mun karvat on musta oikeastaan tavallaan rumat, mutta tykkään siitä et ne on rumat. Mun karvat joiden vuoksi olen kärsinyt ja taistellut. Mun karvat joissa mulle ei ole rahtuakaan feminiinistä, mun karvat joiden kanssa haluan olla hihattomassa mekossa, mun karvat joiden mä oikeastaan haluan näkyvän, mun karvat jotka hävettää mua ja joista oon ylpeä kun ne on niin tummat ja tuuheat mun säärissä, mun karvat joita on kiva silittää.

Tai oikeastaan kaikki alkoi jostain unesta jonka näin pari yötä sitten ja jonka tapahtumista en muista mitään. Unessa en ollut nainen vaan olin jotain muuta sukupuolta ja herättyäni olin et mitä ihmettä just tapahtu ja miks mä edes kelaisin tällaisia ja ylipäätään mun torjuntareaktio koko ajatukseen siitä et en olis nainen oli yllättävän voimakas ja työnsin asian pois mielestäni ja ajattelin että no unet on unia ja ei niitä kannata ottaa vakavasti.

Tai oikeastaan kaikki alkoi siitä kun leikkasin tukkani joskus ajat sitten, ja jokaisesta kerrasta kun olen leikannut tukkani sen jälkeen. Nimittäin musta ei ole kivaa olla yksiselitteisen feminiininen. En halua että mun tukka on pitkä, tai jos se on niin jossain kohti on oltava siili. En myöskään halua että mun koko pukeutuminen on feminiinistä vaan ainakin välillä ja mielellään mahdollisimman usein pitää olla jotkut isot raskaat kengät ja aika monia määrittelemättömiä asioita jotka on jossain sen veteen piirretyn rajan oikealla puolella, rajan joka on oikealla tavalla feminiininen ja väärällä tavalla feminiininen -presentaatioiden välissä, tai joinain päivinä jossain alueella jossa olen ____________nen, alueella jossa ei ole sanoja.

Tai ehkä kaikki alkoi lukiosta kun pukeuduin vanhojen tansseilla renessanssimieheksi ja olin et onpa siistiä, tätä vois tehdä lisää. Muistan miten halusin viikset, ja pulisongit, ja puvun, ja koko sen melankolisen coolin rasittavan älykkään komean yläluokkaisen historiallisen nykypäivän valossa oudon koristeellisen mieheyden, ainakin yhdeksi päiväksi. Halusin pukeutua doctor Watsoniksi. Tai mr. Darcyksi. Tai oikeastaan keneksi vaan mieheksi, pukeuduin geneeriseksi perussuomalaisten kannattaja -äijäksi kahdesti lukion aikana, naamiaisiin ja penkkareihin, halusin kokeilla drag kingeyttä, halusin kokeilla bindaamista, en tehnyt kumpaakaan koska olen laiska enkä muutenkaan kokenut olevani mies vaan olin vaan turisti ja siksi mulla ei ollut omasta mielestäni riittävän hyvä syy koska eihän asioita saa kokeilla jos ei tiedä etukäteen onko tosissaan. Ei saa tehdä numeroa jostain mikä ei ehkä olekaan totta.

Tai kaikki alkoi siitä keskustelusta yks kesä, ei niin kauan sitten oikeastaan, kun puhuin siitä miten halusin hommata viikset (mulla on juttu viiksiin anteeksi kaikki) ja kuinka haluaisin et mua ei luettais mieheksi eikä naiseksi. Halusin kovasti sekoittaa sukupuolista ilmaisua, että olis viikset ja mekko ja meikkiä ja kaikkea mahdollista. Että ihmiset ei osais sanoa. Että vetäisin kaiken ihan överiksi että olisin ennemminkin kaikkea ja vielä enemmän kuin ei-mitään.

Tai ehkä kaikki alkoi siitä ”what is your pronoun?” -kysymyksestä, jonka kysyn ja jota multa kysytään ihan jatkuvasti. Nimittäin aluks sanoin että ”she or they” ja sit aloin sanomaan et ”she” ja en ole oikeastaan varma miksi tiputin sen theyn pois sieltä. Vaikka olisinkin nainen, voin silti olla they jos haluan. Ja toisaalta eikö se että oikeastaan vähän niin kuin haluaisin tai ainakin joskus olisi kivaa olla they on ihan riittävä peruste vaikka olenkin useinmiten ihan ok sen kanssa että olen she. Että miksi se ei riittäisi jos musta on kivaa että mua ei sukupuoliteta. Miksi ei riittäisi vaikka se että haluan että muut ei tiedä mitä sukupuolta mä oon.

Ja sitten kun aloin puhua tästä en voinutkaan lopettaa. Että tältäkö se tuntuu, siis tältäkö se tuntuu, onko tämä nyt sitä, onko tämä oikeaa olenko mä sittenkin jotain mille ei ole sanoja. Että voinko mä olla nainen ja jotain muuta tai nainen joskus ja jotain muuta joskus, tai voinko mä olla ehkä kokonaan ___________, tyhjä tila päätteiden välissä. Että onko tämä karvattomuuden ikävyys nyt dysforiaa onko se dysforiaa että mun sukupuolenilmaisussa on, ja on ollut niin kauan kuin muistan, jokin raja jota en halua ylittää ja jonka jälkeen olen liikaa nainen, onko se että joskus mun omat itsestäni käyttämät sukupuolittavat sanat särähtää korvaan että miksi mä nyt korostin tota ja se että oikeastaan koko ajan haluaisin kokeilla jotakin luetuksi ja nähdyksi tulemisen tapaa mutta en uskalla koska en tiedä pelkäänkö enemmän sitä että totean että ”tää ei toimi, kyl mä sittenkin oon nainen” vai sitä et ”joo tää on paljon parempi, en taidakaan olla nainen”. Pelkäänkö enemmän sitä et teen nyt numeron jostain mikä ei oo totta vai sitä että mun identiteetin vakain osa, se mistä mä tiedän kuka mä olen ”hei, olen Taru, olen nainen ja feministi” olisikin liikkeessä, että maa putoaa jalkojen alta ja olenkin ____________ ja täysin hukassa.

Tai ehkä kaikki alkoi siitä että mulla on lempinimi joka on Tatu, ja jota ennen käytti vaan yks ihminen ja jota nykyään joskus muutkin. Että en halua luopua siitä vaikka tuntuu oudolta et joku sen perusteella vois pitää mua miehenä. Se ei tunnu pahalta, se tuntuu vaan oudolta ja jotenkin pelottavalta, että mitä sitten jos mua pidettäisiinkin miehenä pitäiskö mun olla mies, mitä tarkoittaa olla mies. Ja entä jos nyt olen nainen, kaikki pitää mua naisena, olenko mä nainen? Mistä mä tiedän. Miksi mun pitäisi olla jotakin sukupuolta, ja miksi mun molemmat nimet on sukupuolitettuja entä jos Taru on parempi vaan siksi että oon tottunut siihen eikä siksi että se olis musta oikeasti kivempi jos saisin rauhassa kokeilla olla Tatu?

Ja onko tää sitä että tässä laatikossa "cisnainen” on niin saatanan helppoa ja ongelmatonta olla. Mulla ei ole dysforiaa koska tässä laatikossa ei ole dysforiaa joten se mitä koen on jotain muuta eikä sillä ole väliä eikä mun kannata puhua siitä koska se ei oikeastaan ole edes olemassa. Mulle ei oikeastaan ole väliä mitä pronominia käytetään joten sanokaa nyt se she kun se on varmaan helpointa eikä mun tarvii selittää kenellekään et olen she. Tämä hassu tunne joka tulee siitä et multa kysytään pronominia ei johdu siitä etten oikeastaan tiedä mitä vastata, ei, se johtuu jostain muusta. Tänään kun täytin kyselykaavaketta ja arvoin pitkään vaihtoehtojen ”nainen” ja ”muu” välillä ei ollut kyse muusta kun hetkellisestä hämmennyksestä joka ihan varmana menee ohi, ja valitsin sitäpaitsi nainen koska en mä nyt voi yhtäkkiä kahdenkymmenen neljän elinvuoden jälkeen päättää etten olekaan vaan koska just nyt on hankalaa. Että varmaan mä korostan koko ajan joka paikassa sitä että oon nainen siksi että oon nainen, enkä jostain muusta syystä, entä jos mä en koko ajan sanois et olen nainen niin unohtaisinko mä sen? Alkaisko se tuntua yhtä epämukavalta kun pitkä tukka ja sheivaaminen ja ne monet muut asiat joita en halua enää nyt kun olen kokeillut olla ilman. Mitä mä olisin jos olisin vapaa.

----

 

*Он_а on yksi mahdollinen tapa tehdä sukupuolen moninaisuutta näkyväksi kirjoitetussa venäjässä. Он on maskuliininen hän ja она feminiininen hän ja niiden väliin jätetty _ kuvastaa kaikkia muita sukupuolia. Tätä pronominia ei voi ääntää, kuten ei myöskään muita vastaavalla tavalla tehtyjä rakenteita.

tiistai, 10. marraskuu 2015

Lapsuusmonologi (M ja mä)

Silloin M ja mä näytettiin varmaan aika samalta. Auringon vaalentamat hiukset kiinni pampuloilla, joissa oli usein muovinen kissa, koira tai nalle, mustat kangashousut, naruolkaimiset topit, ehkä turkoosit. Me molemmat haluttiin spaissarikengät mutta saatiin vaan tavalliset tarralenkkarit.

Synttäreillä meillä oli aina meidän äitien ompelemat kukkamekot ja paksut sukkikset jotka meni nilkoista ruttuun. Paitsi kerran kun oli naamiaiset ja mulla oli kummisedältä lainattu kaasunaamari ja verkkopaita. Muut tytöt oli kai prinsessoja, se oli se miksi pukeuduttiin jos ei keksinyt mitään tai ei kehdannnut olla jotain. M ei tunnistanut mua aluksi, se oli siistiä. Me oltiin joka vuosi kuukauden ajan saman ikäisiä koska M oli syntynyt tammikuussa ja mä melkein vuotta aiemmin, helmikuussa, joten talvella me oltiin musta leikisti kaksosia.

M:n huone oli kokonaan vaaleanpunainen, matto, päiväpeitto, verhot ja jopa sellainen pinkki possupehmolelu. Mun äiti auttoi M:n äitiä laittamaan verhot, M:n äidillä oli aina selkä kipeä. Se ei ollut töissä vaan aina kotona, se siivosi koko ajan.

Meidän äidit oli ystäviä ja M ja mä käytiin yhdessä pyhäkoulussa. Me oltiin kai ainoat useimmiten, me ja ohjaajat leikittiin Israelin kansaa pakenemassa Egyptistä, me tehtiin kankaista ja tuoleista maja ja nuotio taskulampulla ja silkkipaperilla ja syötiin taateleita. Me saatiin kävellä keskenään pyhäkouluun ja takaisin ja kerran me mentiin salaa leikkimään vieraalle pihalle, jossa oli pajuja joiden oksat roikkui maahan asti.

Joskus M ja mä leikittiin meidän olohuoneessa, telkkarin takana oli limoviikunoiden ja jukkapalmujen muodostama viidakko. Me leikittiin Kovua ja Kiaraa ja Simbaa ja Nalaa ja riideltiin siitä kumpi saa olla Simba.

M:llä oli ihan sikana barbeja, mutta vain yksi ken. Me leikittiin salaa sellaista leikkiä, jossa barbi ja ken harrasti seksiä ja sitten joku toinen barbi tuli kylään ja niiden piti äkkiä laittaa vaatteet päälle ja teeskennellä ettei ne ollu tehny sitä. Vähän niin kuin me teeskenneltiin ettei me leikitty sitä leikkiä.

M:llä oli isoveli joka oli sitä kuusi vuotta vanhempi ja sen isä oli palomies. Sen veljellä ei kai mennyt kauhean hyvin, se oli usein yöt ulkona ja kerran kun sen isä meni hakemaan sitä puistosta joku sen kaveri puukotti sen isää. M:n veli muutti nuorena pois kotoa ja M sai sen huoneen, jossa huonekalut oli aikuisten huonekaluja, mustia ja sinisiä. M:n vaaleanpunainen huone jäi ennalleen, kai sen äiti halusi säästää sen.

Joskus eskarissa mua alettiin haukkumaan läskiksi. Kerran me oltiin M:n rappukäytävässä ja kysyin, haluisiko se että olisin laihempi. M sanoi että jos olisin laihempi, minua ei olisi niin kiva halata, enkä olisi enää sen nalle. Sitten se halasi mua.

Yhtenä viikonloppuna, kun mä olin ekalla ja M eskarissa, tulin kotiin retkeltä ja M:n äiti oli mua vastassa asemalla mun isän kanssa. Se halas mua tosi pitkään, mikä oli musta outoa, ja sitten me lähettiin kotiin. Hississä mun isä kerto et mun äiti on kuollut, eikä se ollut mulle varmaan mikään yllätys, olihan sen syöpä levinnyt maksaan jokin aika sitten, mutta toisaalta ei lapset tajua tällaisia asioita. Joskus sen jälkeen mä menin M:lle yöksi ja me katottiin laulukirjasta Päivänsäteen ja Menninkäisen sanat, koska mun äiti oli laulanut sitä mulle eikä meistä kukaan muistanut miten keskimmäinen säkeistö meni.

M sai koulussa uusia kavereita eikä me enää tunnettu sen jälkeen. Näin sen joskus asemalla ja moikattiin, mutta se oli ihan erilainen isompana, ja mä tunsin itseni nuhjuiseksi ja oudoksi.

maanantai, 9. marraskuu 2015

Keskittymishäiriö on motivaatiohäiriö

Luin jokin aika sitten kiinnostavan artikkelin keskittymishäöiriöstä, joka käsitteli keskittymisen sijaan motivaatiota, ja se osui ja upposi lujaa. Tässä ote parhaasta kohdasta:

For people with a neurotypical nervous system, being interested in the task, or challenged, or finding the task novel or urgent is helpful, but it is not a prerequisite for doing it.

Neurotypical people use three different factors to decide what to do, how to get started on it, and to stick with it until it is completed:

1. the concept of importance (they think they should get it done).

2. the concept of secondary importance--they are motivated by the fact that their parents, teacher, boss, or someone they respect thinks the task is important to tackle and to complete.

3. the concept of rewards for doing a task and consequences/punishments for not doing it.

A person with an ADHD nervous system has never been able to use the idea of importance or rewards to start and do a task. They know what's important, they like rewards, and they don't like punishment. But for them, the things that motivate the rest of the world are merely nags.

The inability to use importance and rewards to get motivated has a lifelong impact on ADHDers' lives:

How can those diagnosed with the condition choose between multiple options if they can't use the concepts of importance and financial rewards to motivate them?

How can they make major decisions if the concepts of importance and rewards are neither helpful in making a decision nor a motivation to do what they choose? This understanding explains why none of the cognitive and behavioral therapies used to manage ADHD symptoms have a lasting benefit. Researchers view ADHD as stemming from a defective or deficit-based nervous system. I see ADHD stemming from a nervous system that works perfectly well by its own set of rules. Unfortunately, it does not work by any of the rules or techniques taught and encouraged in a neurotypical world.

Jonakin toisena päivänä puhun ehkä tarkemmin siitä, miten erilaiset ohjeet ja neuvot onnistuvat olemaan lähinnä ahdistavia ja elämää entisestään vaikeuttavia. Tänään en sitä tee, vaan aion listata, kuten artikkeli neuvoo, asioita jotka minua motivoivat. Jos muistan ja saan aikaiseksi, koetan pitää kirjaa siitä pätevätkö nämä oikeasti ja olisiko minun kenties mahdollista käyttää tätä hyväkseni jotta voisin tulla vähemmän kaaottiseksi yhteiskunnan jäseneksi.

1. Huomio. Seuraan facebookissa tykkäyksiä ja kommentteja ja tumblrissa tykkäyksiä ja rebloggauksia – some on parasta huomionhakualustaa. Huomio inspiroi myös osallistumaan luennoilla ja huomio saa pukeutumaan eri tavalla ja joskus jopa opettelemaan cooleja taitoja. Selfiet, huomio, jees. Enimmäkseen, muttei aina, huomio on positiivista mutta myös tappeleminen tai provosoiminen saattaa olla motivoivaa.

2. Kivat tyypit. Kuinka monelle luennolle olenkaan raahautunut vain koska joku joka on kiva ja kiinnostava on samalla kurssilla? Miten moneen tapahtumaan saan itseni menemään vaan koska kaveritkin on siellä? Tämä menee osittain kategorian yksi alle muttei ole aina täysin sama asia. Jutteleminen ja muu sosiaalisuus motivoi.

3. Välitön mielihyvä. Aika itsestäänselvää. Pointti on, että tekemisen itsessään täytyy olla kivaa, ei sen lopputuloksen, eli syöminen motivoi mutta ruoanlaitto ei motivoi, vaikka pidänkin syömisestä.

4. Kiinnostus. Jos asia on uusi tai kiinnostava, sen tekemisestä saa iloa. Tämä myös saa minut lukemaan loputtoman määrän artikkeleita eri aiheista tai kahlaamaan paksujakin kirjoja läpi yhdessä yössä. Olen kiinnostunut useinmiten esimerkikisi kaikesta, ja joskus taas en oikein mistään.

5. Haaste – uhka ja mahdollisuus. Joskus on motivoivaa olla osaamatta jotakin ja yrittää. Joskus se tekee asiasta täysin mahdottoman.

6. Pakko. Maksan puhelinlaskun kun liittymä on mennyt pois käytöstä ja esseen kirjoitan kun se pitäisi palauttaa tunnin päästä. Siivoan juuri ennen kun mummi on tulossa kylään.

7. Vastuu. Jos muut ihmiset odottaa tai luottaa että teen jotain, saatan onnistua ikävässäkin asiassa. Itsen pettäminen on paljon helpompaa kuin muiden.

8. Ärsyke. Joku välitön juttu josta voi olla heti et jee, mahtavaa, mitä tää on? Se että saa tarttua heti toimeen ilman suunnittelemista.

9. Uuden aloittaminen. On kivaa tehdä jotain muuta kun mitä teki äsken ja kivaa kokeilla jotain mitä ei ole kokeillut ennen.

10. Tunne-elämys. Lukemisesta ja tv:n, elokuvien jne. katsomisesta saatava samaistuminen motivoi katsomaan. Joskus myös nostalgia, ihastuminen, surumielisyydessä vellominen tai jokin muu saattaa motivoida tekemään jotakin mitä en muuten tekisi.

Auttaako tämä lista mitään? Ainakin se kertoo siitä että pystyn motivoitumaan monista asioista, vaikka kykyni motivoitua ei olekaan luotettava eikä sitä oikein voi hyödyntää kaikkeen. Toisaalta varmasti samat asiat motivoivat myös neurotyypillisiä – minun ongelmani onkin että mikään muu ei motivoi minua lainkaan. Motivaation puutetta on vaikea edes kuvailla, en osaa kuvitella mille tuntuisi ajatella, että koska jokin on tärkeää tai jokin auktoriteetti haluaa jotakin, teen sen. En myöskään osaa kuvitella mille tuntuisi motivoitua palkinnosta tai rangaistuksesta – nehän ovat jossain tulevaisuudessa, eivät tässä hetkessä jota nyt elän ja jossa teen päätöksiä.

lauantai, 7. marraskuu 2015

Content warning: syömishäiriö (eli se kun tiedät mistä on kyse vasta kun mietit mitä cw:tä käyttää)

Lihavuus tappaa

Minä tiedän sen hyvin. Katsoinhan joka ikisen lihavuudepidemiasta kertovan dokumentin jonka löysin.  Tiedäthän, sellaiset brttiläiset ja yhdysvaltalaiset, joissa luetellaan tilastoja, että näin ja näin suuri prosentti lapsista on ylipainoisia, ja näin suuri osa aikuisista. Diabetes, korkea kolesteroli, sydän- ja verisuonitaudit, uniapnea, nivelvaivat. Leikkaus pikaruokalaan, katsotaan kuinka ranskalaiset kiehuvat rasvassa. Leikkaus hoikkaan lääkäriin joka pudistelee päätään huolissaan. Leikkaus jonkun köyhän lähiön lapsiin, joiden vatsat pursuavat housujen ja paidan välistä.

Lihavuus tappaa.

Minä katsoin dokumentteja, joissa lueteltiin kaikki mitä joku päivän aikana söi, ja kauhisteltiin määriä ja laatua. Joissa ihmisten vatsalaukut leikattiin pienemmiksi ja niiden ympärille laitettiin verkko, jotta ylensyöminen olisi kivuliasta. Muistan sen tytön onnettoman ilmeen, jonka vatsa oli vangittu verkkoon: syöminen sattui ja ruoan suunnitteleminen vei kaiken hänen aikansa, mutta ainakin hän oli laihempi. Hän halusi syödä paistettua kanaa, muttei voinut enää.

Lihavuus tappaa.

Ja ne dieetit! Katsoin Suurinta pudottajaa. Muistan kuinka ihmiset itkivät juostessaan juoksumatolla, ja valmentaja sanoi että ongelma on vain sinun pääsi sisällä. Että lihavuus johtuu huonosta itsekurista, siitä ettet halua omaa parastasi. Etkö sinä halua olla onnellinen, seurustella, käydä töissä, tulla kauniiksi ja terveeksi? Lopulta kilpailija koki valaistumisen ja poskilla vierivät onnenkyyneleet, ja hän palasi entistä energisempänä juoksumatolle.

Lihavuus tappaa.

Tiedän tasan, paljonko painoindeksini oli vuonna 2009 – 32,4 eli merkittävästi ylipainoinen. Kirjoitin siitä nimittäin runon. Tämä oli hieman ennen pisintä laidutusjaksoani, joskus silloin kun vuoroin söin parin viikon ajan niin vähän että jatkuvasti pyörrytti, ja sitten taas totesin etten pystykään ja aloin taas syömään. Olin silloin 18. Ystäväni olivat huolissaan minusta kun kerroin syöneeni iltapäivään mennessä yhden piltin, itse olin ylpeä.

Lihavuus tappaa.

Pisin omaehtoinen painonpudotusjaksoni kesti yli puoli vuotta ja ajattelin sen jatkuvan ikuisesti. Asuin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni. Pyöräilin koko kesän töihin, en siksi että halusin vaan siksi että liikunta on ihmiselle hyväksi. Sallittuja ruokia olivat esimerkiksi maitorahka, piltti, leseet, sokeroimaton mehukeitto, kaurapuuro ja kurkku, hätätapauksessa leipä ja vähärasvainen sulatejuusto. Rasvaton maito oli sallittua kahvissa ja teessä, sokeri ei. Lisäksi söin yhden lämpimän aterian päivässä, kuitenkin niin ettei kalorimäärä ylittänyt 1400. Olen melko varma että rajani oli joskus myös 1000 kaloria, vaikka tiesinkin ettei niin vähän oikeasti olisi saanut syödä. Lääkäri kannusti laidutuspuuhiani, olinhan lihava. Söin lisäksi rautatabletteja etten olisi saanut anemiaa, proteiinin saantini kun perustui maitorahkalle.

Lihavuus tappaa.

En muista miksi aloin taas syömään, ei siihen varmaan ollut mitään yksittäistä syytä. Muistan että se tapahtui joulun jälkeen vaikka joulun piti ehkä olla poikkeus. Lähdin pian sen jälkeen opiskelemaan ulkomaille ja muistan sen ilon, kun söin ensimmäistä kertaa mysliä ja jugurttia: mysli näet on kaloripitoisempaa kuin puuro, jossa hiutaleet on turvotettu vedellä, enkä siksi voinut syödä sitä. Olin jatkuvasti valmiina sivaltamaan: kun ystäväni kysyi, näyttääkö hän mekossaan lihavalta sanoin että näytät ja myös kauniilta, koska lihava ei ole sama kuin ruma. Söin enemmän keksejä kuin koskaan, ostimme kavereidemme kanssa joka kauppareissulla erilaisia, kokeeksi. Luin feministisiä blogeja ja otin selfieitä. Lintsasin luennolta ja katsoin My Mad Fat Diaryn ensimmäisen kauden youtubesta ja itkin. Sama ihminen sanoi minulle toisaalta, että pitää kaikenkokoisista ihmisistä eikä minun lihavuuteni tee minusta epäviehättävää ja toisaalta, että onneksi hän itse ei tykkää makeista asioista koska muuten hän lihoisi varmasti. Aloin polttaa ensin vesipiippua ja sitten tupakkaa.

Lihavuus tappaa.

Lapsena minun ruokavalioni oli jatkuvan tarkkailun kohde. Minun piti pitää ruokapäiväkirjaa, johon luonnollisesti valehtelin tai jota unohdin täyttää, käydä ravintoterapeutilla ja syödä pahaa juustoa. Minun piti harrastaa liikuntaa, ja erityisesti leikkiä hippaa jossa juostiin eikä sellaisia leikkejä joita olisin halunnut leikkiä, joissa ei juostu. Minä olin hidas ja jäin aina. Lääkäri näytti kaaviota painostani: katso, tuossa käyrä lähtee nousemaan jyrkästi ylös, sille pitää tehdä jotain. Olin kuusi, kymmenen, kaksitoista, viisitoista vuotta vanha, ja söin aina liikaa, väärin ja huonosti eikä mikään liikunta riittänyt, koska en laihtunut vaikka treenit oli kolme kertaa viikossa, en vaikka pyöräilin sinne, en vaikka tekisin mitä. Verenpaineeni oli jopa liian matala, kolesterolit hyvät eikä sokerirasitustestissä paljastunut mitään uhkaavaa mutta riskiryhmässä olin yhtäkaikki.

Lihavuus tappaa.

Vihasin ruumistani. Vihasin sen tunkemista vaatteisiin jotka eivät sopineet. Vihasin vaatekauppoja ja sovituskoppeja. Vihasin sitä että ainoa huomio kehostani jonka sain oli sitä kun koulun pihalla joku huutaa kattokaa kantaaks ton läskin pyörä edes sitä. Ajattelin että elämä alkaa sitten kun laihdun. Sitten kun laihdun, olen kaunis ja arvokas. Sitten kun laihdun, minulla on parempi itsetunto. Sitten kun laihdun, voin tehdä kaiken sen mitä haluan. Minä en ole oikeasti lihava, tämä keho vain on lihava, ja todellinen minä tulee esiin sitten kun laihdun.

Lihavuus tappaa, tiedän sen hyvin eikä sinun tarvitse sitä minulle kertoa.

  • ADD-lifestyleblogi

    kaaosta ja paniikkia, nostalgista katkeruutta ja riemuisaa melankoliaa, ufopornoo jonkun markantalossa, mädätystä ja yhteiskunnan rappiota, vihaa ja viihdettä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita