Lihavuus tappaa

Minä tiedän sen hyvin. Katsoinhan joka ikisen lihavuudepidemiasta kertovan dokumentin jonka löysin.  Tiedäthän, sellaiset brttiläiset ja yhdysvaltalaiset, joissa luetellaan tilastoja, että näin ja näin suuri prosentti lapsista on ylipainoisia, ja näin suuri osa aikuisista. Diabetes, korkea kolesteroli, sydän- ja verisuonitaudit, uniapnea, nivelvaivat. Leikkaus pikaruokalaan, katsotaan kuinka ranskalaiset kiehuvat rasvassa. Leikkaus hoikkaan lääkäriin joka pudistelee päätään huolissaan. Leikkaus jonkun köyhän lähiön lapsiin, joiden vatsat pursuavat housujen ja paidan välistä.

Lihavuus tappaa.

Minä katsoin dokumentteja, joissa lueteltiin kaikki mitä joku päivän aikana söi, ja kauhisteltiin määriä ja laatua. Joissa ihmisten vatsalaukut leikattiin pienemmiksi ja niiden ympärille laitettiin verkko, jotta ylensyöminen olisi kivuliasta. Muistan sen tytön onnettoman ilmeen, jonka vatsa oli vangittu verkkoon: syöminen sattui ja ruoan suunnitteleminen vei kaiken hänen aikansa, mutta ainakin hän oli laihempi. Hän halusi syödä paistettua kanaa, muttei voinut enää.

Lihavuus tappaa.

Ja ne dieetit! Katsoin Suurinta pudottajaa. Muistan kuinka ihmiset itkivät juostessaan juoksumatolla, ja valmentaja sanoi että ongelma on vain sinun pääsi sisällä. Että lihavuus johtuu huonosta itsekurista, siitä ettet halua omaa parastasi. Etkö sinä halua olla onnellinen, seurustella, käydä töissä, tulla kauniiksi ja terveeksi? Lopulta kilpailija koki valaistumisen ja poskilla vierivät onnenkyyneleet, ja hän palasi entistä energisempänä juoksumatolle.

Lihavuus tappaa.

Tiedän tasan, paljonko painoindeksini oli vuonna 2009 – 32,4 eli merkittävästi ylipainoinen. Kirjoitin siitä nimittäin runon. Tämä oli hieman ennen pisintä laidutusjaksoani, joskus silloin kun vuoroin söin parin viikon ajan niin vähän että jatkuvasti pyörrytti, ja sitten taas totesin etten pystykään ja aloin taas syömään. Olin silloin 18. Ystäväni olivat huolissaan minusta kun kerroin syöneeni iltapäivään mennessä yhden piltin, itse olin ylpeä.

Lihavuus tappaa.

Pisin omaehtoinen painonpudotusjaksoni kesti yli puoli vuotta ja ajattelin sen jatkuvan ikuisesti. Asuin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni. Pyöräilin koko kesän töihin, en siksi että halusin vaan siksi että liikunta on ihmiselle hyväksi. Sallittuja ruokia olivat esimerkiksi maitorahka, piltti, leseet, sokeroimaton mehukeitto, kaurapuuro ja kurkku, hätätapauksessa leipä ja vähärasvainen sulatejuusto. Rasvaton maito oli sallittua kahvissa ja teessä, sokeri ei. Lisäksi söin yhden lämpimän aterian päivässä, kuitenkin niin ettei kalorimäärä ylittänyt 1400. Olen melko varma että rajani oli joskus myös 1000 kaloria, vaikka tiesinkin ettei niin vähän oikeasti olisi saanut syödä. Lääkäri kannusti laidutuspuuhiani, olinhan lihava. Söin lisäksi rautatabletteja etten olisi saanut anemiaa, proteiinin saantini kun perustui maitorahkalle.

Lihavuus tappaa.

En muista miksi aloin taas syömään, ei siihen varmaan ollut mitään yksittäistä syytä. Muistan että se tapahtui joulun jälkeen vaikka joulun piti ehkä olla poikkeus. Lähdin pian sen jälkeen opiskelemaan ulkomaille ja muistan sen ilon, kun söin ensimmäistä kertaa mysliä ja jugurttia: mysli näet on kaloripitoisempaa kuin puuro, jossa hiutaleet on turvotettu vedellä, enkä siksi voinut syödä sitä. Olin jatkuvasti valmiina sivaltamaan: kun ystäväni kysyi, näyttääkö hän mekossaan lihavalta sanoin että näytät ja myös kauniilta, koska lihava ei ole sama kuin ruma. Söin enemmän keksejä kuin koskaan, ostimme kavereidemme kanssa joka kauppareissulla erilaisia, kokeeksi. Luin feministisiä blogeja ja otin selfieitä. Lintsasin luennolta ja katsoin My Mad Fat Diaryn ensimmäisen kauden youtubesta ja itkin. Sama ihminen sanoi minulle toisaalta, että pitää kaikenkokoisista ihmisistä eikä minun lihavuuteni tee minusta epäviehättävää ja toisaalta, että onneksi hän itse ei tykkää makeista asioista koska muuten hän lihoisi varmasti. Aloin polttaa ensin vesipiippua ja sitten tupakkaa.

Lihavuus tappaa.

Lapsena minun ruokavalioni oli jatkuvan tarkkailun kohde. Minun piti pitää ruokapäiväkirjaa, johon luonnollisesti valehtelin tai jota unohdin täyttää, käydä ravintoterapeutilla ja syödä pahaa juustoa. Minun piti harrastaa liikuntaa, ja erityisesti leikkiä hippaa jossa juostiin eikä sellaisia leikkejä joita olisin halunnut leikkiä, joissa ei juostu. Minä olin hidas ja jäin aina. Lääkäri näytti kaaviota painostani: katso, tuossa käyrä lähtee nousemaan jyrkästi ylös, sille pitää tehdä jotain. Olin kuusi, kymmenen, kaksitoista, viisitoista vuotta vanha, ja söin aina liikaa, väärin ja huonosti eikä mikään liikunta riittänyt, koska en laihtunut vaikka treenit oli kolme kertaa viikossa, en vaikka pyöräilin sinne, en vaikka tekisin mitä. Verenpaineeni oli jopa liian matala, kolesterolit hyvät eikä sokerirasitustestissä paljastunut mitään uhkaavaa mutta riskiryhmässä olin yhtäkaikki.

Lihavuus tappaa.

Vihasin ruumistani. Vihasin sen tunkemista vaatteisiin jotka eivät sopineet. Vihasin vaatekauppoja ja sovituskoppeja. Vihasin sitä että ainoa huomio kehostani jonka sain oli sitä kun koulun pihalla joku huutaa kattokaa kantaaks ton läskin pyörä edes sitä. Ajattelin että elämä alkaa sitten kun laihdun. Sitten kun laihdun, olen kaunis ja arvokas. Sitten kun laihdun, minulla on parempi itsetunto. Sitten kun laihdun, voin tehdä kaiken sen mitä haluan. Minä en ole oikeasti lihava, tämä keho vain on lihava, ja todellinen minä tulee esiin sitten kun laihdun.

Lihavuus tappaa, tiedän sen hyvin eikä sinun tarvitse sitä minulle kertoa.