Eka olin et ei vittu ja sit olin et ei saatana. Tämän kun ei pitänyt olla sellainen asia joka olis mulle mikään juttu. Mulla ei pitänyt olla tällaisia tunteita enää, oikeastaan olisin varmaan kuukausi sitten sanonut että ei mulla ole ollut tällaisia tunteita koskaan, tai jos onkin ollut niin tosi vähän. Vaikka eihän se pidä paikkaansa kun tarkemmin miettii.

Jos mennään täysin epäkronologisessa järjestyksessä niin kaikki alkoi oikeastaan tänä aamuna kun ajoin sääret ja kainalot ekaa kertaa moneen kuukauteen. Se oli aluks ihan jees mutta alkoi tuntua kasvavassa määrin epämukavalta. En olis tehnyt sitä ellei olis mallintyön vuoksi ollut pakko ja aika melkein heti alkoi tuntua siltä etten oikein ole oma itseni ilman mun karvoja. Mun karvat on musta oikeastaan tavallaan rumat, mutta tykkään siitä et ne on rumat. Mun karvat joiden vuoksi olen kärsinyt ja taistellut. Mun karvat joissa mulle ei ole rahtuakaan feminiinistä, mun karvat joiden kanssa haluan olla hihattomassa mekossa, mun karvat joiden mä oikeastaan haluan näkyvän, mun karvat jotka hävettää mua ja joista oon ylpeä kun ne on niin tummat ja tuuheat mun säärissä, mun karvat joita on kiva silittää.

Tai oikeastaan kaikki alkoi jostain unesta jonka näin pari yötä sitten ja jonka tapahtumista en muista mitään. Unessa en ollut nainen vaan olin jotain muuta sukupuolta ja herättyäni olin et mitä ihmettä just tapahtu ja miks mä edes kelaisin tällaisia ja ylipäätään mun torjuntareaktio koko ajatukseen siitä et en olis nainen oli yllättävän voimakas ja työnsin asian pois mielestäni ja ajattelin että no unet on unia ja ei niitä kannata ottaa vakavasti.

Tai oikeastaan kaikki alkoi siitä kun leikkasin tukkani joskus ajat sitten, ja jokaisesta kerrasta kun olen leikannut tukkani sen jälkeen. Nimittäin musta ei ole kivaa olla yksiselitteisen feminiininen. En halua että mun tukka on pitkä, tai jos se on niin jossain kohti on oltava siili. En myöskään halua että mun koko pukeutuminen on feminiinistä vaan ainakin välillä ja mielellään mahdollisimman usein pitää olla jotkut isot raskaat kengät ja aika monia määrittelemättömiä asioita jotka on jossain sen veteen piirretyn rajan oikealla puolella, rajan joka on oikealla tavalla feminiininen ja väärällä tavalla feminiininen -presentaatioiden välissä, tai joinain päivinä jossain alueella jossa olen ____________nen, alueella jossa ei ole sanoja.

Tai ehkä kaikki alkoi lukiosta kun pukeuduin vanhojen tansseilla renessanssimieheksi ja olin et onpa siistiä, tätä vois tehdä lisää. Muistan miten halusin viikset, ja pulisongit, ja puvun, ja koko sen melankolisen coolin rasittavan älykkään komean yläluokkaisen historiallisen nykypäivän valossa oudon koristeellisen mieheyden, ainakin yhdeksi päiväksi. Halusin pukeutua doctor Watsoniksi. Tai mr. Darcyksi. Tai oikeastaan keneksi vaan mieheksi, pukeuduin geneeriseksi perussuomalaisten kannattaja -äijäksi kahdesti lukion aikana, naamiaisiin ja penkkareihin, halusin kokeilla drag kingeyttä, halusin kokeilla bindaamista, en tehnyt kumpaakaan koska olen laiska enkä muutenkaan kokenut olevani mies vaan olin vaan turisti ja siksi mulla ei ollut omasta mielestäni riittävän hyvä syy koska eihän asioita saa kokeilla jos ei tiedä etukäteen onko tosissaan. Ei saa tehdä numeroa jostain mikä ei ehkä olekaan totta.

Tai kaikki alkoi siitä keskustelusta yks kesä, ei niin kauan sitten oikeastaan, kun puhuin siitä miten halusin hommata viikset (mulla on juttu viiksiin anteeksi kaikki) ja kuinka haluaisin et mua ei luettais mieheksi eikä naiseksi. Halusin kovasti sekoittaa sukupuolista ilmaisua, että olis viikset ja mekko ja meikkiä ja kaikkea mahdollista. Että ihmiset ei osais sanoa. Että vetäisin kaiken ihan överiksi että olisin ennemminkin kaikkea ja vielä enemmän kuin ei-mitään.

Tai ehkä kaikki alkoi siitä ”what is your pronoun?” -kysymyksestä, jonka kysyn ja jota multa kysytään ihan jatkuvasti. Nimittäin aluks sanoin että ”she or they” ja sit aloin sanomaan et ”she” ja en ole oikeastaan varma miksi tiputin sen theyn pois sieltä. Vaikka olisinkin nainen, voin silti olla they jos haluan. Ja toisaalta eikö se että oikeastaan vähän niin kuin haluaisin tai ainakin joskus olisi kivaa olla they on ihan riittävä peruste vaikka olenkin useinmiten ihan ok sen kanssa että olen she. Että miksi se ei riittäisi jos musta on kivaa että mua ei sukupuoliteta. Miksi ei riittäisi vaikka se että haluan että muut ei tiedä mitä sukupuolta mä oon.

Ja sitten kun aloin puhua tästä en voinutkaan lopettaa. Että tältäkö se tuntuu, siis tältäkö se tuntuu, onko tämä nyt sitä, onko tämä oikeaa olenko mä sittenkin jotain mille ei ole sanoja. Että voinko mä olla nainen ja jotain muuta tai nainen joskus ja jotain muuta joskus, tai voinko mä olla ehkä kokonaan ___________, tyhjä tila päätteiden välissä. Että onko tämä karvattomuuden ikävyys nyt dysforiaa onko se dysforiaa että mun sukupuolenilmaisussa on, ja on ollut niin kauan kuin muistan, jokin raja jota en halua ylittää ja jonka jälkeen olen liikaa nainen, onko se että joskus mun omat itsestäni käyttämät sukupuolittavat sanat särähtää korvaan että miksi mä nyt korostin tota ja se että oikeastaan koko ajan haluaisin kokeilla jotakin luetuksi ja nähdyksi tulemisen tapaa mutta en uskalla koska en tiedä pelkäänkö enemmän sitä että totean että ”tää ei toimi, kyl mä sittenkin oon nainen” vai sitä et ”joo tää on paljon parempi, en taidakaan olla nainen”. Pelkäänkö enemmän sitä et teen nyt numeron jostain mikä ei oo totta vai sitä että mun identiteetin vakain osa, se mistä mä tiedän kuka mä olen ”hei, olen Taru, olen nainen ja feministi” olisikin liikkeessä, että maa putoaa jalkojen alta ja olenkin ____________ ja täysin hukassa.

Tai ehkä kaikki alkoi siitä että mulla on lempinimi joka on Tatu, ja jota ennen käytti vaan yks ihminen ja jota nykyään joskus muutkin. Että en halua luopua siitä vaikka tuntuu oudolta et joku sen perusteella vois pitää mua miehenä. Se ei tunnu pahalta, se tuntuu vaan oudolta ja jotenkin pelottavalta, että mitä sitten jos mua pidettäisiinkin miehenä pitäiskö mun olla mies, mitä tarkoittaa olla mies. Ja entä jos nyt olen nainen, kaikki pitää mua naisena, olenko mä nainen? Mistä mä tiedän. Miksi mun pitäisi olla jotakin sukupuolta, ja miksi mun molemmat nimet on sukupuolitettuja entä jos Taru on parempi vaan siksi että oon tottunut siihen eikä siksi että se olis musta oikeasti kivempi jos saisin rauhassa kokeilla olla Tatu?

Ja onko tää sitä että tässä laatikossa "cisnainen” on niin saatanan helppoa ja ongelmatonta olla. Mulla ei ole dysforiaa koska tässä laatikossa ei ole dysforiaa joten se mitä koen on jotain muuta eikä sillä ole väliä eikä mun kannata puhua siitä koska se ei oikeastaan ole edes olemassa. Mulle ei oikeastaan ole väliä mitä pronominia käytetään joten sanokaa nyt se she kun se on varmaan helpointa eikä mun tarvii selittää kenellekään et olen she. Tämä hassu tunne joka tulee siitä et multa kysytään pronominia ei johdu siitä etten oikeastaan tiedä mitä vastata, ei, se johtuu jostain muusta. Tänään kun täytin kyselykaavaketta ja arvoin pitkään vaihtoehtojen ”nainen” ja ”muu” välillä ei ollut kyse muusta kun hetkellisestä hämmennyksestä joka ihan varmana menee ohi, ja valitsin sitäpaitsi nainen koska en mä nyt voi yhtäkkiä kahdenkymmenen neljän elinvuoden jälkeen päättää etten olekaan vaan koska just nyt on hankalaa. Että varmaan mä korostan koko ajan joka paikassa sitä että oon nainen siksi että oon nainen, enkä jostain muusta syystä, entä jos mä en koko ajan sanois et olen nainen niin unohtaisinko mä sen? Alkaisko se tuntua yhtä epämukavalta kun pitkä tukka ja sheivaaminen ja ne monet muut asiat joita en halua enää nyt kun olen kokeillut olla ilman. Mitä mä olisin jos olisin vapaa.

----

 

*Он_а on yksi mahdollinen tapa tehdä sukupuolen moninaisuutta näkyväksi kirjoitetussa venäjässä. Он on maskuliininen hän ja она feminiininen hän ja niiden väliin jätetty _ kuvastaa kaikkia muita sukupuolia. Tätä pronominia ei voi ääntää, kuten ei myöskään muita vastaavalla tavalla tehtyjä rakenteita.